Niin tyypillistä.

Viiden päivän loma ja aikaa yllin kyllin tehdä mitä vaan ja mennä minne vaan, niin arvatkaapa mitä
tapahtuu?

Ei mitään. Ei niin yhtään mitään. En tee mitään enkä pääse minnekään. Makaan kuumeessa ja olen tukehtua omaan räkääni kesken unien. Jättekiva juttu.
Tämä se on kuulkaa sitä elämää.
Voi perse.

Ystävänpäivä oli ja ystävänpäivä meni.
Sain kokonaista kolme viestiä.
....jessus, taidan olla suosioni aallonharjalla tänä vuonna.

Ihmiset aina valittavat (minä itse mukaan lukien) miksi elämä on tylsää ja mitään ei ikinä tapahdu.
Voin kuulkaa kertoa, hyvät naiset ja herrat, että se on toisinaan, jopa usein, vallan paljon parempi vaihtoehto kuin se, että heräät joka aamu miettien, mitä helvettiä sitä tänäänkin taas tapahtuu.

Paljon on nimittäin tapahtunut, jälleen kerran.

Kaikki alkoi siitä, kun puhelimeni tässä eräänä aamuna alkoi vissiin kyllästyä ruutuansa alati mulkoilevaan rumaan naamaani ja ummahti aivan kokonaan.
Ei ääntäkään. Painoin nappulaa ja namikkaa, mutta luuri vaikeni kuin muuri. Kyllähän sitä varmaan itselläkin silmiä särkisi ja kajuuttaa kiristäisi joutua tapittamaan öögasta öögaan naamaa, jonka nähdessään voisi kuvitella sen omistajan kävelevänkin alasti käsillään takaperin. Poskien rusohehkun yhtäläisyys ruumiin toisten poskien hehkun kanssa voi toisinaan nimittäin olla hämmentävän mittava. Myös niiden välistä tulevan tavaran yllättävän samankaltainen koostumus voi aiheuttaa ihmettä ja kummastusta....

Puhekonehan pilpahteli sitten pitkin päivää iloisin äänin, ja vaikka kuinka heittelin sitä päin seinää ja vetelin berserkkiraivon vallassa vessasta alas, ei se siitä kuitenkaan taipunut kuninkaansa ja käskyttäjänsä edessä eikä suostunut puhua pukahtamaankaan.

Hölmönä menin mykän mötikän kanssa telefoonikauppaan, jonka myyjä näytti vähintään yhtä typerältä kuin minä pyöritellessään pikku palikkaa hämmentyneenä kädessään. Kun ei ääntele, niin ei ääntele.
Päätimme yksissä tuumin heittää Soneraa puhelulla, josko vika olisikin aivan muualla.

No, v***u, totta viepä olikin.

Kävi ilmi, että en ollut ollut maksanut laskuja mukamas neljään kuukauteen ja puhekone oli vaiennettu itaran asiakkaan, eli minun, takiani.
Hölmönä kysyin asiakaspalvelijalta, miten niin en ollut maksanut laskujani, enhän ollut koskaan niitä saanutkaan. Totta, etten ollut neljään kuukauteen lähettänyt pennin pyörylää tuohon Helvetin omaan tytäryhtiöön, mutta luulin laskujen tulon nyllähtäneen vain siksi, että lasku oli niin pieni, että se piti siirtää seuraavalle laskulle. Olihan näin käynyt nimittäin ennenkin ilman mitään ongelmia.

Juu ei. Rästissä oli ja siksipä riimiä ei sopinut heittää, ainakaan tämän kännyn kautta.

No voi hyvä ihme. Luuri oli haljeta minun ja langan toisessa päässä olevan naikkosen mitellessä siitä, oliko laskuja lähetetty vai ei, mutta varmuuden vuoksi menin käymään paikallisen postipaten tykönä.

... Kiva juttu. KIVA JUTTU. Osa neljän kuukauden postistani oli jäänyt pönöttämään arkistojen uumeniin kantamatta. Siellähän ne Soneran lippusetkin ilkkuivat minulle hyllyn reunalla muutaman kivan kaverin kera. Oli ystäviä Pohjolasta, Elisalta, SanomaMagazinelta ja Planilta.

Kyllä siinä huumori loppui sitä pinoa selatessa.
Viimeinen varoitus. Karhukirje. Irtisanomispäätös. Uhka ja ukaasi.

Neljä kuukautta ties ketkä olivat tapelleet kanssani kirjeitse ties mistä summista.
Harmi vain, etten itse tiennyt mittelöstä mitään.
Nyt olenkin sitten kulmakarvojani myöten ureassa. Ei hyvä.
Lämmin kiitos Suomen postilaitokselle. Pakahtukaa paketteihinne.

Noh, muutama herkkä kyynel ja helkkarinmoinen ralli itkuisia "pliis, ei se ollu mun vika, jookoheipliis"-puheluita ja sain asiat kuitenkin selviksi.

Sitten alkoi se vitutus. Minua vitutti kaikki. Kämppä, naapurit, kaupunki, palvelut, ihmiset, eläimet, sää....
Mietin, mitä ihmettä minun on pakko täällä olla.
Niin, ei mikään.

Muutinpa sitten pois.....