PALJON MELUA SÄMPYLÄSTÄ

Voi itku ja valitus!

Luoja, että voikin yksi sämpylöiden tekeminen olla työn ja tuskan takana.

Koulun jälkeen Jennille tuli vähän nälkä.
Kaapissa ei ollut kuin hieman jauhoja ja voita ja maha huusi hoosiannaa siihen malliin, että päätinpä tehdä turauttaa muutaman sämpylän.

Niinpä niin...olisihan se pitänyt arvata. Kaikki, mikä mahdollisesti ikinä voi mennä hanurilleen, minun tapauksessani aivan varmasti menee päin peräsuolta.

Olin saanut alkuvalmistelut jo tehtyä, kun huomasin ihanan pikku seikan.
Olin eilisiltana pitänyt keittiön työtasolla pari tuntia kukkiani, koska valtava kukkakärpäslegioona oli vallannut ne näin kevään tullen, ja sumuttelin sitten niitä pikku perkeleitä suurella nautinnolla kuoliaaksi eilen illalla.
Substral tosiaan tappaa talossa ja keittiössä.
Rehut kerkesivät olla keittiön tasolla mitättömän ajan ennen tappotuokiota. Ihmettelin siinä sitten siirtäessäni niitä keittiöstä sumutettaviksi, mihin suurin osa kärpäsistä oli yhtäkkiä kadonnut, mutta tulin siihen tulokseen, että muistin niitä vain olleen enemmän kuin niitä oikeasti oli.

Voi kuinka väärässä olinkaan!

Ährättyäni leivonnan alkuvaiheet läpi, aloin availla jauhopussia. Ei tarvinnut kauaa miettiä mihin ne Saatanan pienet siivekkäät kätyrit olivat lentää suristelleet illalla, kuului nimittäin vain valtava tussahdus jauhopussista ja ilma oli sakeanaan niitä v****n verkkosilmiä.
Yltiörohkea ja mitäänpelkäämätön amatsoni kun olen, aloin tietysti kiljua kuin lihasika teuraalla ja huitoa ja sännätä paniikissa pitkin asuntoani perässäni valtava parvi niitä kammottavia verenimijöitä.
Pakenin parvekkeelle ja perässä tulleet inhat pikku sittiäiset kokivat näemmä suurenkin hurmoksen hetken vapauden koitettua ja lentää päristelivät Kiteen kuumille kaduille minkä verkkosiivistään irti saivat.

Huh. Vaara ohi.
Noh, ei muuta kun kauppaan hakemaan uutta tavaraa.

Sämpylät tuoksuivat jo melkoisen muhevan näköisinä uunissa, kun rupesin siivoamaan. Kaikki näytti jo mukavan siistiltä, kun jauhopussin pohja sai sitten vissiin tarpeekseen tästä julmasta maailmasta, sanoi moi ja lähti iloisesti leijailemaan kohti keittiön lattiaa.
Nice.

Jauhoa oli joka paikassa.
Kaikki minut tuntevat tietävät, etten voi koskea mihinkään tai syödä mitään ilman, että kyseistä ainetta on vähintään puoli kiloa jossain tukkani uumenissa.
Niin tänäänkin. Kuuppani oli keltaisenaan jauhon peitossa ja joka kerta, kun käänsin päätäni ilmaan pöllähti mojova pilvi.

Logiikan pikkujättiläisenä sain tietysti naiselliseen tapaan oikein kuningasidean.
Mitäpä minä suotta harjaamaan kaikkea jauhoa kovalla työllä pois tukasta, kun voin pestäkin sen pois pollastani!

Hyvä, Jenni, hyvä.
Joskus oikein yllätyn itsekin siitä,millaisia loistavan logiikan yllätyshyökkäyksiä saan toisinaan.
Kaikkihan tietävät, mitä tapahtuu, kun sekoitetaan vettä ja jauhoja.
Niinpä.
.....hetken liian myöhään tajusin suihkussa seistessäni, että minulla oli päässäni sen karvatuheron seassa valtavan kokoinen sämpylätaikina. Voihan v***u, jos en paremmin sano.

Meinasin ryllähtää itkuun. Kylpyhuone näytti siltä kuin siellä olisi murhattu joku. Ruskeanpunaisia kökkäreitä lojui siellä täällä ja jalat liimautuivat joka toisella askeleella lattiaan kiinni....ja kaiken sen keskellä seisoin minä taikina päässäni ja tuijotin itseäni typerän näköisenä peilistä.

Ei minun lempinimeni vissiin turhaan Tuhero olekaan.(nimihän tulee siis tukasta...) Sillä hetkellä toivoin, että pestävää tukkaa olisi edes pikkuisen vähemmän, kun löllöäviä klönttejä muljahteli sinne tänne ja tippui tippumistaan päästäni lattialle. Sillä taikinamäärällä olisi varmaan ruokkinut vaikka afrikkalaisen kylän.

Eikä mieli yhtään ylentynyt, kun tulin äsken takaisin keittiöön. Jauhoa leijui valkoisena pilvenä siellä täällä ja näytti siltä kuin joku olisi räjäyttänyt heroiinirekan keskellä keittiönpöytääni.
Kiva.

Jos teillä on joskus huono päivä, vituttaa ja mielelle käypi, niin hymyilkää, katsokaa peiliin ja muistakaa se onneton päivä, kun Jenni teki sämpylöitä.
Ei teidän asiat loppujen lopuksi niin huonosti olekaan.