Auh.
Niskani ei liiku mihinkään.

Olin salilla siirtelemässä rautaa, kun penkissä tojottava puntti päätti heittäytyä maanläheiseksi ja lähti tekemään tuttavuutta lattian kanssa oikein vauhdilla.
Ikävä kyllä iloisen kohtaamisen esteenä satuin makoilemaan minä pääni kanssa.

Puntti oli juuri lotsahtamaisillaan lärviini, kun sain toisella kädellä siitä kiinni. Tietysti, jos rautaa on kepissä kahden käden voimien verran, saattaa se tuntua suht' ikävältä yhdellä kädellä suorin käsivarsin pidellä ilmassa.Kuului vaan varsin ikävän kuuloinen nirskahdus ja niska ja oikea hartia ovat olleet siitä asti yhtä liikkuvaisia kuin hevosenraadolla. Motoriikkani on yhtä terhakka kuin puiston pultsarilla.

Sattuu.En kyllä ikinä mene lähellekään mitään salia.
...ainakaan ennen huomista.

Mie

Kohtaus matkalta joulukirkkoon

Tähdet tuikertelemassa taivaalla.
Puut lumihuurussa ja kinokset hopeisina hohtamassa.
Illan hämärä alkaa pikku hiljaa laskeutua, kun olemme matkalla joulukirkkoon.

Auto on täynnä ihmisiä. Minä,vanhempani, isovanhenpani ja harras tunnelma.
....Kunnes yhtäkkiä huomaan jonkin epämääräisen hahmon alkavan piirtyä takaikkunaan.
Voi v****u.

Pari päivää aikaisemmin olin kuskannut tuttavia samaisella kotterolla kotiin baarista ja eräs miespuolinen seurueemme jäsen esitti sitten pikku takatuupparissa ollessaan hieman kuvataiteellista silmäänsä piirtämällä sivuikkunaan valtavan kokoisen...krhm..kirkkoveneen.
Koska tuhero ruudussa on varsin inha kaupungilla ajella, pyyhin tuon taivaallisen taiteellisen tuotoksen hetimmiten pois ja kuvittelin päässeeni mokomasta paatista sillä eroon.
....turha luulo.

Siinä se alkoi kauniisti kuulottua kuurankukkien seasta esiin ihmisten hengityksen höyrystäessä sisäilmaa ja orastavan paniikin alkaessa saada sijaa, yritin miettiä, millä saan mokoman ripsipiirakan pois ruudusta.
Aikani mietittyäni en keksinyt muuta kuin natsityylisen salamasotatekniikan ja syöksähdin varmaan jokseenkin hysteerisen näköisenä kohti ikkunaa ja aloin sutata näköreikää hihallani. Mummo parpatti jotain ihmeissään, mutta onneksi taidepläjäys meni häneltäkin ohi silmän.

Siinä olisi ollut vanhusten harras joulunhenki aika kaukana kun mojovan kokoinen pimpero olisi ryllähtänyt ykskaks näkökenttään.
Onneksi ehdin hätiin.

Voi aska ja tuhdistus.
Tuska ja ahdistus.

Aivan hirveä olo. Olen ihan varma, että eiliset kahvikupposet, jotka yöllä hornaisin ahneesti sisuksiini,etten olisi väsyneenä kuukahtanut rattiin, olivat jotenkin mynnähtäneitä. Pakko niiden oli olla pilaantuneita, ei voi näin megalomaanisen karmea olo tulla ilman mitään syytä aivan yhtäkkiä. En voi liikkua mihinkään ilman, että lounas tekee pontevaa ylösnousemusta ja olo on muutenkin sen verran tuljuva, että ei tee mieli tehdä muuta kuin maata moljottaa paikoillaan tuolissa ja valittaa kurjaa maailmaa.

Joku logiikan luonnonlapsi lähestyi minua muuten sähköpostilla ja kysyi, mikä ihmeen mollotin se tuolla profiilin reunassa nykyään pokottaa.
No sehän on silmä, ystävä hyvä.
Vieläpä ihan ikioma näköelimeni.

Muutenkin olen tässä pitkästä aikaa saanut taas rakentavaa palautetta bloginkirjoittamisesta.
Joitakuita nähtävästi häiritsee toisten suhertelu niin paljon, että on ihan pakko käydä joka päivä lukemassa ja valittamassa, kuinka tyhjänpäiväistä hommaa sähköisen päiväkirjan pitäminen on. Minusta on suunnattoman viihdyttävää vastailla näille angstisille henkilöille ja kiihdyttää heitä ultimaaliseen raivoon, niin että sähköpostilaatikkoon turahtaa milloin minkäkin näköistä herjauskirjettä.
On ne ihmiset hassuja.