Voi hyvä tavaton.

On mennyt jo sen verran aikaa, että voin muodostaa kokonaisia lauseita ilman, että alan raastaa hiuksiani,vonkua ja ulista ja sääliä itseäni loputtomasti tai tehdä jotain muuta yhtä tuiki tarpeellista ja älyllistä.

Kaiken sen hälinän keskellä, että palasin Suomeen, olin hukkua rästiin jääneisiin töihini ja juuri, kun koulu oli taas uusine kuvioineen alkamassa, taloni sitten otti ja paloi poroksi.

On se kiva huomata kuinka apu ja henkinen tuki löytyvät niin helposti tälläisenkin yllättävän tilanteen tullen. Hämmästys oli suuri huomata palon hetkellä kuinka monta ystävää ja minun asiani omakseen tuntevaa sitä yllättäen onkin. Ihmiset oikein tungeksivat pihalleni mullottamaan palavaa kämppääni ja osoittelivat minua sormilla aivan kuin olisin karannut jostain sirkuksesta. Jotkut tulivat jopa omilla autoillaan siihen pihalle varta vasten ja olin lentää selälleni, kun ihmisiä vaan purkautui ja purkautui ulos autoista ja kerääntyi pönöttämään typerän näköisinä parvekkeeni alle. Kiitti vaan vitusti.Olisitte joku edes tuoneet minulle sukat, kun seisoin puolialasti vesisateessa ja itkin hysteerisesti.Jos olisin kerännyt jokaiselta möllöttämään tulleelta idiootilta puoli euroa, kämppäni ja kaikki rahahuoleni olisivat loppuelämäksi menneet....Jumalauta.

Sinne minä jäin sitten yksin istumaan hiiltyneeseen kämppääni,kun savua ei enää näkynyt ja mitään jännää ja kivaa ei enää ollut ja ihmiset menivät tylsistyneinä takaisin koteihinsa, ja mietin siinä istuessani, miten kaikki voi aina, AINA tapahtua minulle. Uskomatonta.

Tilapäisasuntokin, joka minun oli tarkoitus saada, osoittautui pulien vanhaksi salakapakaksi ja mennessäni tarkistamaan kämppää, ensimmäisenä vastaan tuli nyrkin mentävä reikä ovessa. Just. Intoa puhkuva talonmies kehui jo mörskään saadun sähköt ennätysajassa, mutta mitäpä iloa siitä minulle oli ,kun tölli ei sisältänyt yhtään ainutta lamppua. Vain tyhjiä huoneita ja kaappeja.
Kiva.

Lattialla lainehti sellainen pölymäärä, että hengityselimeni meinasivat sanoa ilmanvälityssopimukset irti välittömästi ja vessanpöntöstä minua tervehti iloisesti muumioitunut paska. Sillä oli vissiin ollut aika yksinäistä näinä kuutena kuukautena, kun siellä ei ollut ketään asunut.

Tosi kiva.

Minulla sen sijaan ei yllättäen ollutkaan yhtään yksinäistä, sillä avattuani keittiön kaapin sain heti noin tuhat uutta ystävää. Koko paikka kuhisi hämähäkkejä, lutikoita ja ties mitä inhoja pikku sittiäisiä. Pölypalleroiksi luulemani pienet valkoiset pötkylätkin osoittautuivat lähemmän tarkastelun jälkeen sokeritoukiksi.

Mahtavaa. Aivan upeaa.

Ei varmaan tarvitse miettiä kuinka kauan meni, että Jenni nosti kytkintä ja sitkutti takaisin nuotioonsa asumaan. Sehän ei missään asumiskunnossa tietenkään ollut, mutta mieluummin yö kärähtäneessä kämpässä kuin kuoriaisten kaverina. Siellä minä sitten makasin makuupussissa yhden yön vessanpöntön ja viemärin välissä ja naureskelin itsekseni, että tämä jos mikä opettaa tälle typerälle pikku prinsessalle vähän elämän realiteetteja. Jipii.