Rakkaat naapurit

No ei sitten.

Väännettyäni punttia koko illan salilla, ajattelin kotiin tultuani väsyneenä kuukahtaa suoraan punkkaan ja nakata unta naljuun, mutta yritettyäni puolen tuntia pää punaisena nukahtaa, oli pakko uskoa, että kun ei tule mitään, niin mitään ei silloin tule.

Viereiseen asuntoon vastikään muuttanut juippi näköjään päätti polkaista käyntiin jonkin sortin illanistujaiset ja ääni on ollut sen mukainen.Mitä enemmän iltaa ( ja todennäköisesti myös olutta) on kulunut sitä selkeämmin olen päässyt selville naapurini sielunmaisemasta ja saanut todistaa melkoisia paljastuksia ja avautumisen hetkiä. Jösses sentään. Pitäisiköhän kirjoittaa kaikki aivan vahingossa korva seinässä kiinni kuultu juoruntynkä jonnekin ylös, eihän sitä tiedä mikä lie tulevaisuuden julkkis se tuostakin miehentaimesta vielä versoo. Kaikki musiikista puheenaiheisiin on kuulunut ihan selvästi minun puolelleni.

Naisista on puhuttu. Paljon. Monessa kohtaa minun teki mieli juosta rappukäytävään soittamaan ovikelloa ja sanomaan poikaraukoille, että eihän se nyt hyvät ystävät noin se asia ole, mutta en sitten viitsinyt.
Autoistakin on puhuttu. Ne kohdat jätin suosiolla väliin ja isonsin stereoita. Ei sitä nyt kaikkea sovi siveän nuoren naisen kuunnella.

Herranjestas. Nyt siellä hiljeni. Joko siellä tapahtui joukkosammuminen tai sitten nuo amiksien torttutukat ehtivät minun mitään huomaamattani vilahtaa tortut tuulta halkoen baariin. Tai no ei, perunpa puheeni. Taas se lätinä alkoi. Jos ei kohta hiljene, niin kohta kyllä hiljenee. Löytyy kaulimelle käyttöä vihdoinkin....Möykkä loppuu kun töykkää puolen kilon puupulikalla otsaan. Siihen sammumiseen ei mitään alkoholeja tarvita...

Joka päivä oppii jotain uutta.
Tänään opin sen, että ei kannata ostaa kaksimetristä kukkaa, jos koti on kilometrin päässä ja pitää kävellä.
On helpompiakin tapoja nolata itsensä.

Näin Tokmannilla aivan kertakaikkisen koprakan näköisen hörsylän, sellaisen aivan hurmaavan itseni pituisen tekoliaanikukan. Halvalla lähti ja mukaan kuului vielä ruukkukin. Sen enempiä taaskaan ajattelematta koppasin horsman muiden ostosten sekaan ja vaapuin ostoksineni ulos kaupasta. Niinpä niin. Kunnes sitten päähäni viimein muistui sangen oleellinen asia nähdessäni tutun näköisen ruman polkupyörän kaupan oven suulla kiltisti napottamassa.
Eihän minulla mitään autoa mukana ollut.

Seisoinpa siinä sitten hetken ja vielä toisenkin ja mietin millä ihmeellä saan ruokaa täynnä olevan selkärepun, kaksi pussia kukkamultaa, jättimäisen kukkaruukun ja kassillisen muita tavaroita vietyä pyörällä murjuuni. Puhumattakaan sitten siitä karmeasta koivusta, joka seistä kuikotti siinä vieressä. Voi kiva.

Eipä siinä muu auttanut kuin laittaa reppu selkään, kassit pyöränsarviin,multa tarakalle ja se h*****nmoinen honka kainaloon ja lähteä sitkuttamaan kotiin. Olin juuri saanut käännettyä kahden pyörän karavaanini työllä ja tuskalla ympäri, kun huomasin sen pannahisen potan siellä maassa. Kukkaruukku oli unohtunut. Aikani mietittyäni en keksinyt mitään muuta tapaa kuljettaa se onneton astia kotiin asti kuin iskeä se tyynesti päähäni kuin kypärän ikään ja lähteä ajella nytkyttämään pitkin tietä.Ei muuta kuin kuppi kuuppaan ja menoksi. On siinä mahtanut olla näky. Muija painaa potta pollassa pyörällä hirveää vauhtia,ettei kukaan vain ehtisi nähdä,tukki kainalossa ja tolkuton määrä tavaraa tungettuina ties minne.

Luikertelin pitkin sivukatuja, niin ettei kovinkaan moni, toivottavasti,nähnyt minua. Kyllä hävetti sotkea se sammio päässä keskellä kauheinta kiireaikaa, mutta luulenpa, ettei muodikasta habitustani kerennyt kovinkaan moni todistamaan. Sitä paitsi se inhottava pytty tipahti tuulen mukana ojaan,mutta jätin sen sinne, kun en viitsinyt liikennevaloissa jonottaa jööti päässä. Pitänee huomenna käydä vilkaisemassa josko kupponen vielä siellä ojassa nakottaisi. Oli sen verran kallis kuppi, että haluaisin sen kyllä mieluusti takaisin.

No, se siitä ja asiasta afrikkaan. Riemulla ei ole rajaa. Ruoska on kuulemma tulossa keikalle Kiteelle ensi kuun lopuilla. Ei tarvitse kovinkaan kauan miettiä, missä tämä mimmi on sinä iltana.... Ou jeah.

Outoja ostoksia

Voi Luoja.

Ajattelin tänään kaupungilla maleksiessani ilahduttaa isovanhempiani ostamalla heille paikallisessa Tiimarissa myytävät pikkuruiset "Rakas ukki" ja "Kultainen mummo" runokirjat.
Pistin ostokset hyvillä mielin laukkuun ja juuri kun olin lähdössä heitä tapaamaan, päätin vielä vilkaista ennen lähtöä, mitä pikku kirjasissa sanottiin.

Hyvä, että päätin.

En tiedä, oliko Tiimarilla jotkut sairaiden pilojen viikot meneillään, mutta kirjojen teksti oli kyllä sen luokan paskaa, että ei sellaista voinut "rakkaalle ukille" tai "kultaiselle mummille" antaa. Liekö moisen runoripulin kirjoittajalla ollut krapulapäivä vai oliko hän muuten vaan totaalisen kampi runoilija, mutta sisältö ei nyt kyllä aivan vastannut odotuksia.

Ensimmäisen toivoa valavan runorykäyksen, " Ei se, että tunnet itsesi raihnaiseksi 70-vuotiaana, mutta odotapas kun olet 90!" -runon kohdalla jo vähän epäilin tehneeni virhehankinnan, mutta seuraavan sivun julistaessa "Tiedämme mitä tapahtuu hitaille ihmisille. Heidät poljetaan" aloin jo todella epäillä ostaneeni aivan totaalisen väärän kirjan. Moisestahan nyt saa aivan sen kuvan, että vanhukset, jotka tunnetusti ovat hitaita, sietäisi polkea ja lähettää jonnekin Itä-Siperiaan täältä ihmisten tieltä...

Jos olisin tintannut vaarini käteen opuksen, joka julisti iloisin kukin koristeltuna, että " Parikymppisen tytön mielestä jokainen yli viisikymppinen näyttää yhtä vanhalta kuin joulupukki," olisi tuloksena ollut varmaan jotain ihan muuta kuin hyvä mieli niinkuin oli tarkoitus. Ei minusta kuulostanut kovin mukavalta mummollekaan tarkoitettu R.W. Emersonin vuosisadan ajatus: " Kuinka voisi paeta esi-isiään ja poistaa suonistaan sen mustan veripisaran, jonka sai isänsä tai äitinsä elämästä" tai ukille mielenpiristystä aforismista " Jokainen yli nelikymppinen mies on lurjus" Jopas on kaunis ajatus.
"Kuten kaikki heikot miehet, hän yritti pitää päänsä" tokaisi eräs kirjan sivu. Vain tuo lause kaikenmaailman kasvein ja kukkasin koristeltuna, eikä mitään muuta.
Täh?! Mitenköhän sekin liittyy "Rakas ukki"-teemaan? En käsitä.

Tuollaisen lorukirjan voisi otsikoida mieluummin "Vittumaiselle vaarille" tai "Helvetilliselle mummolle", sillä ei kai kukaan voi haluta antaa kenellekään ei- vihamiehelleen moista opusta. Itse pistin päivän piristykseksi tarkoitetun niteen visusti roskiin ja aion kyllä soittaa Tiimariin ja kysyä, mitä v***a heillä oli mielessään tuota tehdessään...

Tänään olen taas vuoden vanhempi.

Yritin tihrustella aamulla peilistä, josko tämä maaginen rajapyykki olisi tuonut naamanahkaan uusia vuosirenkaita, mutta sama vanha hapatus se sieltä kuvajaisesta edelleen muljotti.

Hyvää syntymäpäivää minä ja onneksi olkoon, että sait elämäsi sittenkin uuteen alkuun. Vaikka tästä tämä kurpahtaminen nyt sitten alkaa oikein toden teolla ja naama näyttää hyvää vauhtia siltä kuin Kimi Räikkönen olisi pyyhkäissyt nastarenkailla yli, niin olen iloinen menneestä vuodesta, joka oli mitä antoisin.
Näin se aika vaan menee.

Wannabe writer

Tämä päivähän alkaa todella lupaavasti...
Edellinen merkintäni on näköjään kadonnut jonnekin huonojen tekstien hautausmaalle ilman, että itse olisin mitään asian eteen tehnyt. No, ei liene kovin kaamea menetys se.

Eilisen maastopäivän ja monen tunnin metsässä lämpsimisen jälkeen olen yhtä vetreä kuin kuollut kana. Tuolilta nouseminenkin aiheuttaa sen luokan tuskan parahdukset, että taidan mökkiytyä täksi illaksi kuvaradion ja parin fantsun kirjaniteen äärelle.

Hupiprojektini on nyt puolessa välissä. Aloin tässä pari kuukautta sitten virkistää tylsää iltaani alkamalla rykäistä romaania. Olen nyt jo saanut tuota taivaallista hengentuotosta puristettua monta monituista sivua ja kyseinen tekstin turahdus on mitä viihdyttävin. Naurattaa suunnattomasti joka kerta lukiessa. Ei siksi, että siinä olisi jokin komiikan maailman mullistava uusi ajatus ja selkeä uusi Finlandia- tarjokas, vaan lähinnä siksi, että se on aivan uskomattoman huono. En itsekään ymmärrä, mitä oikein olen lauseillani halunnut sanoa. Tämä on niitä hieroglyfejä, joita täytyy lukea noin kuusi kertaa ennen kuin huomaa edes lukevansa suomea kaiken sen kirjainkakofonian keskeltä. Ehkä minun sittenkin täytynee raskain sydämin heittää haaveet pääsystä Jari Tervoksi Jari Tervon paikalle ja tyytyä Tuija Lehtiseen..

Olen iloinen kuin pieni poni.

Se, että muuttaa täysin uudelle paikkakunnalle, josta ei tunne muuta kuin ruokakaupan nimen ja senkin väärin, ja kun paikkakunta vielä on niinkin megalomaanista kokoluokkaa oleva megamesta kuin Kitee, oli monien tuttavieni mielestä aikas omituista. Olenko tullut hulluksi? Hengitinkö nyt sitten viimeinkin liian syvään niitä maalausohenteitani ja nyrjähdin nupistani totaalisesti? Serkkuni ainakin oli vakaasti sitä mieltä, että ennen juuri ohi pylpähtänyttä kuun loppua olisin ollut jo maitopendolinolla hyvän aikaa kotona.

Hah. Siitäs sait, umpiaivo.

Olen täällä edelleen ja en aio lähteä pois kulumallakaan. Kiteelle tulo oli jokin käsittämättömien, mutta sitäkin onnekkaampien sattumien summa.( Minun kannaltani ainakin, muiden kiteeläisten onnesta nyt en sitten mene vannomaan..) Selata nillitin koulutusluetteloa tuskastuneena siihen, ettei mikään kiinnostanut minkään vertaa ja jonnekin opinahjoon olisi silti itsensä pungerrettava. Yhtäkkiä, kun näin sivureunassa muutaman sanasen Kiteen koulutusmahdollisuudesta, tuli jokin käsittämätön pakkotarve, että tuonne on mentävä. Pakko. Yritin selittää itselleni, että kyseessä on vain pikkasen isompi metsikkö kuin missä olin ennen asunut,että en halua sinne, mutta kun nuppini oli jotain päättänyt, ei auttanut nurista vastaan. Omituinen tunne, että minun oli tultava juuri tänne, ei hellittänyt ennen kuin hieman hölmistyneenä seisoin kamojeni kanssa uudessa kiteeläisessä kämpässäni.
...ja kuinka kävi? Ala, josta en tiennyt yhtään mitään, osoittautui unelmieni alaksi. Minusta on kasvamassa hyvää vauhtia melkoinen eräpirkko ja ehkä insinöörikin. Paikka, josta aluksi pidin kuin hirvi peijaisista, on todella viihtyisä ja huomasin tässä yksi päivä, että aika on lähtenyt kiitämään kuin Pöyhönen telineestä.

Elämällä on outo tapa järjestellä asioita.

No voi ilo.

Olin eilen suunnitellut iltani iloksi, että sotken tänään pyörälläni naapuriryteikköön, Tohmajärvelle, vähän maisemia katselemaan ja pois ihmisten ilmoilta, mutta loistava reissustrategiani nyykähti siihen, että joku taisi jossain olla hieman vahingoniloisella päällä ja mulskautti sellaisen sateen, että voi herran kiekura sentään. Ei mennä Tohmajärvelle, ei.
Tässäpä se on päivä sitten rattoisasti mennä rynkyttänyt iltaa kohti ilman, että olen saanut yhtään mitään aikaiseksi. Lukittauduin kämppääni ja ainoa aktiviteetti, jota olen jaksanut sängyn pohjalta nousta tekemään oli pikainen kauppasessio. Energisyyden kliimaksi tosin tulla purskahti tuossa päivän taitteessa, kun sain vihdoin viimein Dimmu Borgirin mekkalan siivittämän aggressoitua itseni raivokkaaseen siivoukseen, mutta sekin meni nopeasti ohi kuin Räikkönen Mclarenilla.
On se vaan mukava, kun ihmisellä on elämä.

Aaargh.

En sitten päässyt sinne pesiksen loppuotteluunkaan. Voihan nokka. Tyydyin tillottamaan KiPan pallokarkeloita telkasta, mutta tunnelma ruudun vieressä oli jokseenkin aneeminen. Paikanpäältä katsottuna tuo pyörylänläiskinnän kuninkuuslaji on mitä viihdyttävin, mutta töllöstä katsottuna miehet pallojen ja patukoiden kanssa näyttivät ainoastaan typeriltä.

Voi luoja, että osaakin väsyttää. Yritin pyllähtää pikku päivänokosille äsken, mutta kämppääni itse itsensä asumaan kutsunut kärpäspariskunta, jonka olen muuten ristinyt Yrjöksi ja Pirjoksi, saivat aikaan sen, että lepohetki jäi päiväuneksi vain. Ehdin kiskoa unta kuuppaan ruhtinaallisen vartin, kun nuo siivekkäät pikku belsebubit kävivät vähän turhan tuttavallisiksi ja heräsin siihen, kun ne v***n verkkosilmät olivat nähtävästi päättäneet käynnistää jonkinlaisen intiimin kanssakäymishetken minun naamallani ja pistivät menemään sellaisella pörinällä, että en ihmettele, jos naapuritkin kuulivat noiden pikku irstailijoiden iltapäiväpuuhat. Jestas sentään. Kaikkea sitä ihminen saa omassa kodissaan kestää...
Iloleikit saivat lyhyen lopun, kun tinttasin miehekkäämmän puoliskon kärsäkkäistä sanomalehdellä paremmille lentomaille. Niin päättyi Yrjön maallinen taival. Kerrankin oli Koti- Karjalasta jotain hyötyä....


Pitäisi kai tästä lähteä lenkillekin, mutta metsään meno ei oikein innosta, kun puolen tunnin reippailunkin jälkeen seutukunnan tihein eläinesiintymä on, ei suinkaan Kiteen eläinpuistossa, vaan minun päässäni. Sieltä on moni pieni kuusijalkainen kaveri löytänyt uuden kodin, ja ikävä kyllä uuden kämppäkaverin olemassalo valkenee minulle usein vasta inhottavan myöhään. Eiliselläkin uloskaivetulla ötökkäsaldolla olisi joku puluperhe elänyt varmaan viikon. Yökh. Pyöräilemäänkään ei huvita lähteä, kun eilen eksyin jonnekin Potoskavaaralle vanhalla vispilälläni ja en meinannut jaksaa polkea takaisin kotiin, kun ajelin mitä teitä sattuu...Yritin paikallistaa vuokraisäntieni kotosijan Heinäjärveltä, mutta päädyin ties minne...ei hyvä. Mankeli saa toistaiseksi jäädä naftaliiniin.

Äh.
Uusien kotisivujen tekeminen oli, ainakin minunlaiselleni kärsivällisyyden ylimogulille, liian pitkäpiimäinen prosessi, joten en taida jaksaa tehdä enää uusia, kun edelliset tässä kohta kopsahtavat kiinni. Antaa olla.

Sometimes I wish I was never born at all...

Karjalasta kajahtaa

Kylläpä tämä viikko on mennä pulpahtanut kamalan nopeasti.

Olen viihtynyt Kiteellä kuin Halme baarissa.
En tiedä, mikä tässä paikassa on, mutta jo ensimmäisten päivien jälkeen tunsin tämän pikku ryteikön sangen kotoisaksi, eikä minulla ole sen koommin ollut ikävä enää minnekään.

En tunne oloani edes yhtään yksinäiseksikään, sillä minun ei tarvitse ottaa kuin yksi tavallisesta kävelyrytmistä poikkeava vaihtoaskel, kun alakerran mummeli ottaa kättä pidempää ja laittaa kattoonsa, eli minun lattiaani, vähän rytmiikkaa tulemaan. Olemme morsetelleet toisillemme harva se päivä,eikä muori näytä kyllästyvän uuteen harrastukseensa ikinä, päin vastoin...Tiskin kolinakin aiheuttaa jo Eminemin tasoiset kompit parketissa ja alan kohta työlääntyä ikäneitoon siihen malliin, että pistän oikein uhallani hirveät humppahärdellit ja hyppyjumpat pystyyn. Siinäpähän saa mammakin illalle iloa, kun kolisee kattoon keskiyöhön asti. Toisella puolellani asuu taas yhden hengen teinidisko, mutta onneksi juppihipin jukeboksi on kasvanut jo ulos Britney-jumputuksesta ja sisältää jo vähän paremmin kestettävää kipaletta. Voi tätä asumisen iloa...

En varmaan koskaan opi elämään kerrostalossa. Näistä vierusasuntojen äänistä tulee vainoharhaiseksi. Säikähdin tässä männäyönä silmät päästäni, kun kuulin yhtäkkiä keskellä yötä vessan vetäisyäänen ja luulin pöntön tulleen hulluksi ja alkaneen vedellä itse itseään. Liian monta kauhuelokuvaa tuijottaneena kuvittelin jo keskellä yötä pimeässä, kuinka pönttö varmaan kohta käveleekin itse ulos sieltä ja ties mitä, mutta onneksi matti heitti unta kuuppaan sen verran, että Painajainen Pokentiellä jäi kokematta...ehkä hyvä niin.

Käväisin istumassa KiPan matsissakin ja minä, jota kaikenlainen pallojen läiskyttely on kiinnostanut yhtä paljon formula koiraa, hurahdin kyseiseen kepeillä tapahtuvaan pallonsiirtelyyn oikein urakalla. Onnistuin istuttamaan itseni vastapuoli Tahkon kannattajien kanssa samaan penkkiin ja enkä kerännyt jostakin syystä oikein laupeita katseita huutaessani milloin mitäkin harkitsematonta pitkin Rantakenttää.

Yksi asia vaan lievästi sanoen hämmentää minua. Olen useana iltana käppäillyt kirjastoon punainen nahkatakkini päällä ja mustat pokat silmillä ja puolet Kiteestä on iloisesti heilutellut kättä ja huudellut moita pitkin Karjalaa...luulevatkohan kaikki minua joksikin toiseksi, kun enhän minä täältä ketään tunne? Keneksi?! Miksi kaikki muka heittelisivät heippaa tuiki vieraalle moppitukalle? Omituista..