Työn iloa

Ellei peili todistaisi päinvastaista, voisin hyvin kuvitella tästä helvetillisestä tuskasta päätellen, että selkäni on sanoutunut irti muusta ruumiistani ja lähtenyt lätkimään ovet paukkuen. Hartiani ovat niin jumissa, että olen niskoista notkea kuin sementtielementti ja alaselkäni on nähtävästi ollut edellisessä elämässään sähkötuolista vastannut pyöveli, nämä sähköshokkia muistuttavat selkätuskan aallot kun ovat vähän sitä luokkaa.

Olen nimittäin ajella jyllistänyt ruohoa viimeiset seitsemän tuntia töissä. Voin sanoa,että vessanpöntönrenkaan kokoinen leikkurinistuin ei ehkä ole ergonomisesti se kaikkein parhain. Selkä ja istuinlihakset haistattelivat minulle jo parin tunnin pöristelyn jälkeen, mutta pakkohan se oli siinä satulassa pönöttää...ja tässä tulos: Tuntuu kuin sitä väliselkää ei olisi ollenkaan.
Uusi kesätyöni on, noh, vähän hassu. Koska ruohotrimmeri päätti aloittaa työpäivänsä eilen ensimmäisenä työpäivänäni seitsemän sijaan siinä iltapäivän hujakoilla, meni pari ensimmäistä tuntia minulla mm.seisoskellen. Ja palkka senkun juoksi. Kaivelin tikulla maata ajan kuluksi ja mietin, minkälaisen uuden lampun ostaisin.Vai ostaisinkohan sittenkin tuolin? Tökin neulasia käpyihin ja rakensin kävyistä Sonata Arctican jäsenet tylsyyksissäni...Keinuin lastenhärvelissä niin kauan, että meinasin oksentaa ja mietin suuria taiteellisia ajatuksia tollottaessani järvelle. Kylläpä sitä aikaa voikin kuluttaa niin ihmeellisen monin tavoin.

Huomenna sen sijaan ei ikävä kyllä ole suurille aatoksille hevin sijaa, sillä löysin siivouskohteisiini kuuluvalta yleiseltä uimarannalta vähemmän miellyttävän löydön, ja erehdyin lipsauttamaan asiasta pomolleni, joka vaati, että minun olisi kuurattava koko hökkeli heti huomenna. Nähtävästi joku nainen oli tuntenut pakottavaa tarvetta keventää itseään kesken uikkarin vaihdon tai sitten se s*****n likinäköinen lepakko ei nähnyt, että oli tunkenut itsensä vessan sijasta pukukoppiin, mutta koppia tänään tarkastaessani minua moikkasi iloisesti lattialta aito paska. Ja aivan jumalattoman iso. Haju oli jo iltapäivälä melkoisen muhnakka, joten vielä yhden yön siellä lilluttuaan torttu voi erittää sellaista hajurauhasten iloa, että pitänee ehkä jättää aamiainen väliin tai se kokee muuten kopin uumenissa yllättävän sutjakkaan ylösnousemisen kunhan pääsemme läjän kanssa lähikontaktiin. Yäkh.

Miesvoittoisella työpaikalla työskentely on aika hassua. Saavuttuani aamulla paikan päälle minua odotti vaitonainen mieskööri,joka kymmenen minuuttia yhtenä silmänä minua tuijotettuaan koetti kömpelön nolostuneesti seistä tissikalenterin ja jonkun eukon takaliston kuvan näkösuojana. Jokaisen härskin vitsin jälkeen minua katsotaan kuin jotakin Justiinaa, joka hetkenä minä hyvänsä voi kumauttaa kaulimella moisten ällöpuheiden takia. Siinä, missä muut ukot ahkeroivat puusavotassa ihan paljain käsin, sain itse nahkaiset pikkuruiset suojakäsineet, jotka pomoni vaitonaisena ojensi tuijottaen punaista kynsilakkaani ja manikyyriäni. Jopa teenkeittimestä ja kevyempien kahvitaukotuotteiden hankinnasta alettiin keskutella ilman että olin millään tapaa ilmaissut minkäänlaista tyytymättömyyttä taukohetkien herkkuihin. Outoa. En malta odottaa mitä seuraava kuukausi tuolla tuo tullessaan...

Yllätysostoksia ja kumilevyjä

Miksi minä aina sorrun heräteostoksiin?
Eilen vielä niin kivoilta tuntuneet kamat näyttivät yön yli nukuttuani..no...ei ehkä niin kauhean välttämättömiltä kuin mitä olin eilen ostohetkellä itselleni vakuutellut.
Mitäköhän ihmettä minä esimerkiksi teen kauniin kakanvärisellä kankaanpalalla,joka on niin pieni, ettei siitä voi ommella mitään, puhumattakaan, että sitä voisi käyttää mihinkään muuhunkaan, koska keskellä kangasta tuijottaa valehtelematta typerimmän näköinen kirahvin naama mitä olen eläessäni nähnyt.
Ostin myös pajuista rakennetun hassun pikku hökötyksen. Meillä oli lieviä vaikeuksia päästä ostosseurani kanssa etenemään autollani minnekään,koska valtava pajupönökki pojotti keskellä autoa vieden kaiken tilan ja oli tiellä joka kerran vaihteita, käsijarrua tai mitään muutakaan tehtäessä. Olin kaiken muun kivan lisäksi ilahduttanut uutta mörskääni kaamealla pläjäyksellä haju..anteeksi..tuoksukynttilöitä. Luulenpa, että minun täytyy tehdä jonkinlainen yksityinen testauspoltto, silä jokaikinen tuikku on eri hajuinen ja seesamin- myskin- mansikan- kanelin ja ties minkä yhteissulolemahdusta tuoksiessaan vieraat eivät ehkä tule omin jaloin töllistäni ulos. Tai jos tulevatkin, niin jalat edellä.

Minun pitäisi jostain muuten taikoa äkkiä parikymppiä. Kävipä nimittäin niin,että jauhoin innoissani purukumiteollisuuden tuotteita ja länttäsin möykyn kaapin päälle ja huonoksi onnekseen Kotiteollisuuden vielä kuuntelematon uusi hengentuotos jäi möllykän alle. Rupesin siinä sitten lättyä soittelemaan ja mietin mikä h*lvetti Hynystä mahtaa vaivata kun mies vonkuu ja valittaa moisella kammottavalla kakofonialla....syypä löytyikin sitten sangen nopeasti kun yritin ottaa kiekkoa koneesta ulos, mutta sepäs ei lähtenytkään vaan pongahti perhana takaisin. Purkka oli venynyt ja tarttunut kauttaaltaan cd:n alaosaan. Voi kyynel. Ei siinä muuten mitään, mutta kirjasto,joka sattuu omistamaan kyseisen musiikillisen turauksen, voi sanoa pari isoa sanaa.

Tänään on tarkoitus lähteä pitkästä aikaa ulos.
Vaikka tässä pari vuotta sitten tuli juostua baareissa kuin orava pähkinänhakureissuilla, niin nykyään ei paljon innosta. En edes muista enää, milloin olisin käynyt humpalla kahtena viikonloppuna peräkkäin tai juonut siideristä enemmän kuin kaksi kulahdusta. Mutta eipä silti, kiva ilta kuitenkin varmaan tiedossa. Hyvä seura takaa aina hyvän illan.

Congratulations!

Vaikka merkillinen päivä pamahtaakin vasta huomenna, niin onneksi vaan olkoon itselleni merkkipäivän johdosta.

Voi kiitos.

Unohdan aina kaikki tärkeät asiat. En muista koskaan kenenkään merkkipäiviä, ja omianikin meinasin juhlia erehdyksessä jo tänään, kun menin päivissä sekaisin. Mutta huomenna siis.
Siinä missä jotkut palkitsevat itseään etelänmatkoilla ja piipahtavat aurinkoon juanpabloja ja ties mitä lordoksia tiiraamaan tai ostavat muhnakan minkkiturkin,minä palkitsin itseni ostamalla oikein sypäkän siivoussankon ja kunnon heviletin omaavan mopin. Niinä harvoina päivinä kun saan inspiraation raikota asuntoani,voin luukuttaa jotain sirkkelikitaraserenadia ja moshata uudella mopillani. Oi kun kivaa.
Vielä vuosi sitten olisin sydämistynyt juuriani myöten, jos olisin saanut lahjaksi jotakin niinkin romanttista ja henkilökohtaista kuin vessanraikastimen tai magneettisen pölyhuiskan, mutta tänä vuonna molemmat killottavat iloisesti toivelistalla. Uusi asunto, uudet tarpeet...
Viime vuotinen joululahjasaldokin Kalevala-koruineen,samettihetaleineen ja suklaavuorineen jäänee tyystin historian havinaan, sillä ajattelin kysäistä josko partanaama voisi tänä julenina muistaa minua esimerkiksi uuden imurilla tai tuoda rykäistä säkillisen pottuja.

Sadepäivät ovat kyllä kesän kohokohtia. Tänäänkin muurauduin ullakolle ja etsin ison kasan kuusikymmentäluvun Aku Ankkoja ja ilta mennä muljahti vallan rattoisasti jäätelöä syöden ja housutonta ankkaa lukien. Huomenna ajattelin lenkkeilyn ohessa rikkoa Crazy Horse -elokuvan katsantaennätyksen ja tuijottaa pätkän neljännen kerran. Suosittelen.

Pictures from the past

Voihan kökkö.

Pyllersin virkeänä kuin ravihevonen heti aamusta valokuvaamoon hakemaan kauan odotettuja näpsäisyjä Britannian turneelta, mutta kuoren sisältö oli pikkuisen erilainen kuin mitä olin odottanut.
Kuvassa, jossa piti esimerkiksi olla rekonstroitu vahanukkeversio eräästä keskiaikaisesta ihmisystävällisestä hepusta nimeltä Vlad Tepes, joka myös kreivi Draculana tunnetaan, olikin täynnä pelkkää pimeää ja kuvan toiseen laitaan oli vain ruumiillistunut jokin möykky, jota epäilen vahvasti omaksi etusormekseni.
Kaikki salamanvalojen välähdykset Colin Farrellista, Brad Pittistä ja muista hemmoista, joista otin pikku kuvasia vain koska he sattuvat olemaan niin hyvännä... hyviä näyttelijöitä,olivat nekin täynnä pimeää ja vaikka mitä. Voihan suru ja murhe!
Olen aivan varma, että kaltoin kohdeltu kertakäyttökamerani päätti näin tehdä viimeisen kostonsa *ittumaiselle omistajalleen ja pilata pätkäytti kaikki mainiot kuvani ihan vain *ittuillakseen.Huoh...
Hienot maisemakuvatkin ovat kadonneet bittitaivaaseen ja tylsät museo-otokset ovat ainoita, jotka selvisivät kameran karmeasta kostosta.
Kaksikymmentä kuvaa juhlallisesti pönöttävästä Buddhasta ja kummalliseen asentoon muljahtaneesta luurangosta ja muumiosta saavatkin sitten toimia ainoana muistona tuosta kolmesta viikosta. Muu ei harmita niinkään, kuin intiaaniosastolta napsimani lakotaheimon näyttelyn kuvat. Kaikki ne jouset ja nuolet ja teltat ja puvut! Nyyh.

Lakotastapa tulikin mieleen, että minun on aivan pakko päästä katsomaan John Two-Hawksia Helsinkiin vuoden lopulla. Nightwish oli pättänyt sitten ruveta vaihteeksi musisoimaan vähän isommassa töllissä ja pitkäletti kai sitten soittellee jotain siellä myös.Ihan sama niistä muista muusikoista, mutta hysteerisenä Jorma Kaksi-Haukkaa fanittajana sydämeni kollottaa verta jos en niihin soittajaisiin pääse.
Vanha kamerani saikin muuten tänään ulostettua itsestään myös muinaiset viime vuotiset Nightwishin keikkakuvat. Koska en nähnyt mitään muuta koko keikan ajan sieltä reunasta ihmismassojen takaa kuin herra Holopaisen oikean jalan, niin kuvasaldonikin käsitti sitten niinkin mielenkiintoisen kuva-aiheen kuin kiteeläisen reiden, mutta onpahan nyt tallennettu sekin.

Kämppäkin löytyi sitten viimein. Eipä voi kovin vollottaa kämpän huonoutta sillä tuohon hintaan, mihin itse löysin ison yksiön vaatehuoneella, tilavalla parvekkeella ja keittiöllä, olisi esim. Helsingissä saanut vuokrattua ehkä vessan tai puolet eteisestä. Tuuri kävi.

Kummia karjalaisia

Tämä alkaa olla jo hupaisaa.
Asuntotarjousten valtaisasta vyörystä ja vyllinnästä päätellen koko Kitee tuntuu olevan tyhjillään, kun vapaita asuntoja tunkee ovista ja ikkunoista ja ties mistä.
Kiteeläiset tuntuvat sitä paitsi olevan vähän omituisia.
Parin soittajan kohdalla olisin kyllä suositellut jotain nappia tai tablettia tai edes käyntiä jonkun luona.
On tarjottu vaaditun yksiön sijaan kaksiota,omakotitalosta osaa ja ties mitä ja kilauttipa eräs yksinäinen karjalaisisäntä ja tarjosi itseään asuinseuraksi.

Enpä sitten suostunut.

Kun selviää, etten olekaan kiteeläinen amisteini, joka hamuaa ensikämppää, jossa bilettää ja jonne kuljetella corolloillaan korvanopat tuulessa heiluen körötteleviä urpiaisia, vaan olen ihan omasta halustani muuttamassa sinne enkä vanhempien/miehen/mummon/kenenkäänmuunkuinomani tahdosta,ovat kaikki poikkeuksetta alkaneet päivitellä ja suut selällään ihmetellä, miksi ihmeessä muka haluan muuttaa Kiteelle. Tämän jälkeen en kyllä yhtään ihmettele Kiteestä poispäin suuntautuvaa muuttoliikettä, kun paikkakuntalaiset itsekin tuntuvat pitävän sitä yhtä miellyttävänä paikkana kuin Hitler Israelia. Miten ihmeessä he onnistuvat sitten markkinoimaan kaupunkia sinne kenties muuttamaan tuleville?
Minuakin alkoi jo hetken epäilyttää.
Mutta se siitä. Nyt menen pitämään kauan odotetut suklaajäätelöorgiat.
Nam.

Tämä helle tappaa minut. Päässä on yhtä mukava tunne kuin joku hellisi sitä metrisellä halolla ja olen varma, että minun ei tarvitse ruveta keittämään tuota lounaspuuroa vaan jätän sen vain tuohon pöydälle, niin se keittää itse itsensä. Joskus minusta sitäpaitsi tuntuu, että puolet Valion liikevaihdosta on minun aikaansaannostani näin kesäaikaan. Tötterön kaihoisa kutsu pakastimen uumenista on liian äänekäs.

Aamu on mennyt vastaillessa kiteeläisten puheluihin.
Kännykkä on nillittänyt tasaiseen tahtiin koko päivän.
Ja niin kun minä luulin, etten koskaan onnistu saamaan asuntoa vajaassa kuukaudessa.
Asuntopulan sijaan kampesi karmea runsaudenpula.
Mutta parempi näin päin.

Minä joka inhoan rutiineja ja suunniteltua elämää, huomasin tässä aamulla, että ehtoisa eloni on somasti aikataulutettu ensi kevääseen asti. Vielä reilun viikon saan vetää lonkkaa tai mitä ruumiinosaa nyt sitten huvittaakin, jonka jälkeen tekninen toimi kernaasti halajaisi minua töihin. Seuraava viikonloppu kuluukin Kuopiossa Rockcockissa töitä paiskoen ja viskellen, ja töitä saankin vääntää iloisesti ensi kuun loppupuolelle. Sitten ilahdutan Oulua ja Jalometallikarkeloa hurmaavalla seurallani ja työpanoksellani ja sittenpä sitä saakin sitten jo pakata laukkunsa ja hautautua Pohjois-Karjalaan, niin pitkäksi aikaa etten halua edes ajatella.


PS: Tuossa archives-listan alapuolella on uusi linkki vieraskirjaan. Kirjoittakaa. Se ei ollut pyyntö.
PPS. Nyt se linkki jopa toimii.

Such a lovely day

Ihanaa.
Olen hymyillyt kuin hevonen koko aamun ja kaikki ovat huolestuneena silmäilleet naamalihaksiani, jotka ovat tuntuneet jämähtäneen yhteen ainoaan ilmeeseen.
Hyvät uutiset ovat nähtävästi varsin tehokasta tee-se-itse-botoxia.

Asiat alkavat vihdoinkin selvitä.
Kuu ryllähtää yhden kerran maapallon ympäri ja sen jälkeen Jenni siis suuntaa klyyvarinsa kohti Kitteetä. Monen mielestä ympiryteikköön, Jumalan unohtamaan paikkaan muuttaminen on samanlainen sosiaalinen itsemurha kuin muuraisi itsensä sementtiin, mutta minähän se sinne muutan. Isot paikat eivät koskaan ole olleet minua varten.

Ei nyt kuitenkään huvittaisi susien seuraksi pusikkoon ja eikä Vladimirin kaveriksi siihen rajan toiselle puolen muuttaa, joten mistäköhän ajattelin asunnoksi muuttua?
Jaa-a.

Paniikinsekaista odotusta

Kylläpä minua nyt vallan ahdistaa.
Huomenna postista tulla puklahtaa kirje, jolla on joko erittäin hyviä tai sitten erittäin huonoja uutisia.
Se kertoo, muutanko kuukauden päästä Kiteelle vai enkö muuta.

Olen jäänyt näin kesäaikaan elokuvakoukkuun.
Kaikkien aikojen henkilökohtainen blockbusterini, tuo oodi pitkätukkaisille hemmoille eli "Tanssahtelee susien kanssa" on tänä suvena pyörähdellyt videomasiinassani sen verran tiuhaan, että laskeskelisin nähneeni kyseisen rainan kaikkiaan yli kolmisenkymmentä kertaa. Ainakin osaan viimeisen viiden minuutin vuorosanat suvereenisti ulkoa.
Braveheart,jossa ei siinäkään paljon siilitukat pällistele, on jäänyt armotta kakkoseksi parinkymmenen esityskertansa kanssa.
Sormusten herran saagan mitätöntä kymmenen kerran töllötystuokiota nyt ei kehtaa edes mainita aiempien rinnalla. Tosin kun mietitään,että koko elokuvarypäs kestää kokonaisuudessaan hdeksän tuntia, niin eipä tuo ehkä niin nolosuoritus kuitenkaan ole.
Tuleekohan sitä vietettyä liikaa aikaa filmejä tillottaessa, ei kai sentään?
Ai miten niin hanki elämä?

Tämä on niin noloa.
Niin noloa.

Kävin eilen kosmetologilla ja huomasin naamanvatkauksesta lähtiessäni unohtaneeni rahakukkaron kotiin. Ei muuta kun anteeksi pieni hetki ja hirveää ravia kohti lähintä paikkaa, josta saa kortilla rahaa seinästä.
Olin ostanut viime viikolla muinaisesta Londiumista oikein hepsakan näköisen kesäryysyn ja niinpä mennä tursotin innoissani uusi hamonen päällä kauhealla kapalluksella kohti rahamaattia.
Olin tarkoituksella ostanut astetta kookkaamman kankaankappaleen, jotta helma olisi vähän hulmahtelevampi ja olin kuvitellut köyttäneeni virityksen suhteellisen tiukalle ylleni, ettei mitään noloa pääsisi tapahtumaan.

Niin. Saahan sitä aina kuvitella.

Yhtäkkiä keskellä kaupungin vilkkainta keskustaa, elokuvateatterin edessä, tunsin kauhukseni, kuinka kangas alkoi uhkaavasti antaa periksi painovoimalle ja lähti iloisesti hulmuten lurahtamaan kohti maan keskipistettä.
Ohiajavan auton mies oli nähtävästi pitänyt sangen tarkkaavaisesti silmällä jalankulkijaliikennettä näin kesäaikaan koskapa iloinen töötähdys ilmoitti sen, jonka minä ja aika moni muukin jo huomasi.
Siellähän se riepu jo nilkoissa oli.
Voi itku.

En kerta kaikkiaan mahtanut itselleni mitään.
Repesin niin hirveään nauruun, että siitä ei meinannut millään tulla loppua. Ne, jotka eivät onnekseen olleet ehtineet päästä todistamaan yllättävää pin-up- tuokiotani, kääntyivät jo hekin äimistyneinä katsomaan nupistaan napsahtanutta muijaa, joka hirnui ja korisi puoliksi pitkällään naurusta keskellä katua ja kaunista päivää. Kyllä oli lystiä.

Pyydän sydämellisesti anteeksi kaikilta, jotka joutuivat harkitsemattoman hameterrorini kohteeksi. Toivottavasti ette saaneet ikuisia sielunhaavoja.
Kriisiapua on saatavana terveyskeskuksista ja lähimmistä hyvinvarustetuista tavarataloista.

Hameiden kanssa häslääminen tuntuu olevan tämän kesän ykkösaktiviteetti minulle. Katselin Readingissa kaupassa oikein simpsakkaa pikku rättiä mallinuken yllä ja tartuin hameenhelmaan kokeillakseni, mistä hetale oli tehty.
Hamepa ilahtuikin, että nyt ne päivät kuikelon nuken yllä olivat vihdoinkin sitten siinä ja tulla turahti iloisesti valahtaen pois nuken päältä. Yritin muina naisina hinkuttaa hametta kaikessa hiljaisuudessa takaisin vahaklöntin päälle, mutta eihän se tietenkään siihen mennyt. Että pukeminen voikin olla vaikeaa. Nyt ymmärrän kaikkia väninäiässä olevien kersojen vanhempia. Yhden pikku hamosen pukemiseen todella voi mennä yllättävän paljon aikaa.
Eihän siinä mitään, taistelussa riepu vastaan Jenni, ryysy jäi auttamatta kakkoseksi ja nakotti pian taas pahantuulisena nuken yllä. Kääntyessäni pois en tosin tajunnut suorittaneeni toimintoa turhan teatraalisesti, kaupan vartijana toiminut tummaihoinen mies nimittäin yritti epätoivoisesti naamioida riemastuksensa yskänpuuskaksi.
Hei, ei ollut noi hauskaa....

Minä täällä hei!

Herrasväki sentään....
Olen rakastunut!

Tuo säkkipillien ja whiskyn luvattu maa teki minuun saman lähtemättömän vaikutuksen kuin lätkä kärpäseen. Braveheartia on tullut nauhalta nonstoppina jo toista vuorokautta ja ostamani säkkipillipilpatuslevy on jo kohta puhkikulunut.
En tiedä, oliko syynä ne mahtavat maisemat, ihmiset vai mitkä, mutta Skotlanti on yksi upeimmista paikoista missään.
Muistan varmasti ikuisesti hetken kun seisoin yksin illalla, vuoroveden noustessa ,Uruqhartin linnan raunioilla ja tuuli puhalsi pää punaisena. Nummet ympärillä ja punertava aurinko. Mahtavaa. Jostakin käsittämättömästä syystä pääni alkoi soittaa NIghtwishin täysin tilanteeseen sopimatonta Forever Yoursia, jota sitten laulaa kollotin pitkin klaanimiesten maan nummia niin paljon kuin kaulasta lähti. Sieluni silmin näin William Wallacen ja muut kilttihameiset könsikkäät kirmaamassa kiltit korvissa ja miekat tanassa pitkin niitä nyppylöitä. Siinä sitä vasta sielu lepää.


Huomasin monta melko yllättävääkin seikkaa itsessäni pyllertäessäni pitkin maailmaa.
Matkailu on varmasti aktivitetti, jota pyrin tekemään niin paljon kuin kukkaro ikinä sallii. Se todellakin avartaa ja saa näkemään itsensä vähän toisenlaisessa valossa.
Huomasin esimerkiksi inhoavani kaupunkeja sydämeni kyllyydestä.
En voi sietää sitä jatkuvaa melua ja ihmispaljoutta, jossa ei saa omaa rauhaa hetkeksikään.
Koko elämäni sivistyksen ulkopuolella ryteikössä kasvaneena on käynyt varmaan niin, että kuusimetsä on juurtunut minuun niin syvälle, että tuskinpa tässä koskaan tulee muutettua mihinkään kaupunkiin enemmäksi aikaa kuin on pakko.(onhan tässä nyt kuitenkin ammatti hankittava) Missään ei saa olla itsekseen eikä mistään jumalan kolkasta löydy hljaista paikkaa. Karmeaa. Jos joku kysyisi missä tämä muija on kymmenen vuoden päästä, luulen että jokin hahmotelma metsämökistä jossain saarretulla salomaalla jossain metsässä kaukana sivistyksestä ei olisi valetta alkuunkaan.. .Tulen varmaan aina asumaan Suomessa, tai sitten muutan Kanadaan, joka on melkein Suomi.
Toinen yllättävä inhokkilistan tulokas on kesä. Se helvetillinen auringonpaiste ja kuumuus, joista muut niin innoissaan nauttivat toivat minulle vain epämiellyttävää esimakua siitä ihanasta paikasta,jonne todennäköisesti saan kutsun kun heitän aikanani lusikan nurkaan ja potkaisen tyhjää. Ei hyvä.

Kotiin palaaminen oli silti mitä mukavinta vaikkei kotomäet ihan skotlannin korkeuksiin ylläkään. Kyllä minä taidan edelleen olla vähän liikaakin kotiinpäin, mutta tulipas tehtyä hauska reissu. Lisää kertoilen kunhan jaksan. Nyt nukkumaan.