Olen iloinen kuin pieni poni.

Se, että muuttaa täysin uudelle paikkakunnalle, josta ei tunne muuta kuin ruokakaupan nimen ja senkin väärin, ja kun paikkakunta vielä on niinkin megalomaanista kokoluokkaa oleva megamesta kuin Kitee, oli monien tuttavieni mielestä aikas omituista. Olenko tullut hulluksi? Hengitinkö nyt sitten viimeinkin liian syvään niitä maalausohenteitani ja nyrjähdin nupistani totaalisesti? Serkkuni ainakin oli vakaasti sitä mieltä, että ennen juuri ohi pylpähtänyttä kuun loppua olisin ollut jo maitopendolinolla hyvän aikaa kotona.

Hah. Siitäs sait, umpiaivo.

Olen täällä edelleen ja en aio lähteä pois kulumallakaan. Kiteelle tulo oli jokin käsittämättömien, mutta sitäkin onnekkaampien sattumien summa.( Minun kannaltani ainakin, muiden kiteeläisten onnesta nyt en sitten mene vannomaan..) Selata nillitin koulutusluetteloa tuskastuneena siihen, ettei mikään kiinnostanut minkään vertaa ja jonnekin opinahjoon olisi silti itsensä pungerrettava. Yhtäkkiä, kun näin sivureunassa muutaman sanasen Kiteen koulutusmahdollisuudesta, tuli jokin käsittämätön pakkotarve, että tuonne on mentävä. Pakko. Yritin selittää itselleni, että kyseessä on vain pikkasen isompi metsikkö kuin missä olin ennen asunut,että en halua sinne, mutta kun nuppini oli jotain päättänyt, ei auttanut nurista vastaan. Omituinen tunne, että minun oli tultava juuri tänne, ei hellittänyt ennen kuin hieman hölmistyneenä seisoin kamojeni kanssa uudessa kiteeläisessä kämpässäni.
...ja kuinka kävi? Ala, josta en tiennyt yhtään mitään, osoittautui unelmieni alaksi. Minusta on kasvamassa hyvää vauhtia melkoinen eräpirkko ja ehkä insinöörikin. Paikka, josta aluksi pidin kuin hirvi peijaisista, on todella viihtyisä ja huomasin tässä yksi päivä, että aika on lähtenyt kiitämään kuin Pöyhönen telineestä.

Elämällä on outo tapa järjestellä asioita.