Karjalasta kajahtaa

Kylläpä tämä viikko on mennä pulpahtanut kamalan nopeasti.

Olen viihtynyt Kiteellä kuin Halme baarissa.
En tiedä, mikä tässä paikassa on, mutta jo ensimmäisten päivien jälkeen tunsin tämän pikku ryteikön sangen kotoisaksi, eikä minulla ole sen koommin ollut ikävä enää minnekään.

En tunne oloani edes yhtään yksinäiseksikään, sillä minun ei tarvitse ottaa kuin yksi tavallisesta kävelyrytmistä poikkeava vaihtoaskel, kun alakerran mummeli ottaa kättä pidempää ja laittaa kattoonsa, eli minun lattiaani, vähän rytmiikkaa tulemaan. Olemme morsetelleet toisillemme harva se päivä,eikä muori näytä kyllästyvän uuteen harrastukseensa ikinä, päin vastoin...Tiskin kolinakin aiheuttaa jo Eminemin tasoiset kompit parketissa ja alan kohta työlääntyä ikäneitoon siihen malliin, että pistän oikein uhallani hirveät humppahärdellit ja hyppyjumpat pystyyn. Siinäpähän saa mammakin illalle iloa, kun kolisee kattoon keskiyöhön asti. Toisella puolellani asuu taas yhden hengen teinidisko, mutta onneksi juppihipin jukeboksi on kasvanut jo ulos Britney-jumputuksesta ja sisältää jo vähän paremmin kestettävää kipaletta. Voi tätä asumisen iloa...

En varmaan koskaan opi elämään kerrostalossa. Näistä vierusasuntojen äänistä tulee vainoharhaiseksi. Säikähdin tässä männäyönä silmät päästäni, kun kuulin yhtäkkiä keskellä yötä vessan vetäisyäänen ja luulin pöntön tulleen hulluksi ja alkaneen vedellä itse itseään. Liian monta kauhuelokuvaa tuijottaneena kuvittelin jo keskellä yötä pimeässä, kuinka pönttö varmaan kohta käveleekin itse ulos sieltä ja ties mitä, mutta onneksi matti heitti unta kuuppaan sen verran, että Painajainen Pokentiellä jäi kokematta...ehkä hyvä niin.

Käväisin istumassa KiPan matsissakin ja minä, jota kaikenlainen pallojen läiskyttely on kiinnostanut yhtä paljon formula koiraa, hurahdin kyseiseen kepeillä tapahtuvaan pallonsiirtelyyn oikein urakalla. Onnistuin istuttamaan itseni vastapuoli Tahkon kannattajien kanssa samaan penkkiin ja enkä kerännyt jostakin syystä oikein laupeita katseita huutaessani milloin mitäkin harkitsematonta pitkin Rantakenttää.

Yksi asia vaan lievästi sanoen hämmentää minua. Olen useana iltana käppäillyt kirjastoon punainen nahkatakkini päällä ja mustat pokat silmillä ja puolet Kiteestä on iloisesti heilutellut kättä ja huudellut moita pitkin Karjalaa...luulevatkohan kaikki minua joksikin toiseksi, kun enhän minä täältä ketään tunne? Keneksi?! Miksi kaikki muka heittelisivät heippaa tuiki vieraalle moppitukalle? Omituista..