Tässähän alkaa ihan hirvittää.
Enää reilu kaksi viikkoa, kun lopullisesti asua nyllötän Kiteellä uudessa töllissäni. Asia on tuntunut jotenkin kaukaiselta, mutta nyt kun mörskä on minua vaille täydellisesti kalustettu ja odottaa vain paniikissa kieriskelevää emäntäänsä paikalle, asia on alkanut pikkuhiljaa iskostua tajuntaan.
Minä muutan.
Apua.
Uusi paikkakunta ja ei ketään tuttuja.
Apua!

No, taisin hieman valehdella äsken. Onhan minulla tuttuja. Jos muuten meinaan jäädä yksinäisyyden rämeeseen rämpimään, voin aina tarttua samaani tarjoukseen liittyä Kiteen marttoihin. Hurmaava vuokraemäntäni yritti puhua minua ympäri tässäkin asiassa ja erityisesti äitienpäivälounaille kannattaa kuulemma tulla, koska siellä on todistettavasti nähty eräitä kiteeläisiä muusikoita. Lupasin harkita asiaa...
Ja eipähän taida yksinäisyys rassata muutenkaan, sillä vuokraemäntä oli vakuuttunut, että minulle on saatava nimenomaan kiteeläinen mies ja pelkään pahoin, että martat pistävät kaikesta keskustelun vitsinomaisuudesta huolimatta ison pyörän pyörimään ja kohta löydän itseni jostain peräkammarin poikien esittelytilaisuudesta. Huhhuijaa..

Jäi sitten ne avajaisetkin muuten katsomatta.
Odotin innoissani kuin sika Apocalypticaa sun muita, mutta nukkumatti heitti pienen yötoiveen, että tuota muijaa ei kestä enää hereillä nähdä ja nakkasi soraa silmiin sen verran, että Jenni löysi itsensä onnellisesti tutimasta kahden aikaan yöllä. Että se niistä soittajaisista sitten.

Taidanpa tästä lähteä nukkua nylkyttämään. Väsyttää.